Etkös ole ihmisparca – Monsieur Clamy!

Kirkon reformaatiosta puhuttaessa on paikallaan muistaa, ettei ns. uskonpuhdistus hetkauttanut suomalaisia kovinkaan paljon. Katolinen kirkko toki vaikutti myös näillä raukoilla rajoilla, mutta ennen Kustaa Vaasan ja reformaation aikaa yhteiskunta Pohjanlahden tällä puolen oli varsin järjestäytymätön. Ihmiset kastettiin, helvetillä uhkailtiin, sotaväkeen otettiin, verot kiskottiin, selkänahat revittiin. Feodaaliherrat lihoivat eikä kansalla ollut kirkonmäkeä tai kyläkeinua kummempaa sosiaalista mediaa, jossa raivota.

Kuningas Kustaa Vaasa kääntyi vuonna 1527 Martin Lutherin kannattajaksi, mutta kokiko hän katolisen uskon niin saastaiseksi, että se piti “puhdistaa”? Tuskinpa - eiköhän tässä keikauksessa painanut enemmän se, että kuningas saattoi näin vähentää kirkon vaikutusvaltaa ja takavarikoida valtiolle sen sangen huomattavan omaisuuden. Kun hallinto Suomen alueella vakiintui, kansa oli jo luterilaista. Mutta jäikö suomalaisesta muinaisuskosta kytemään kristinuskoon jotain? Ehkä; jollei varsinaista sisältöä, niin kenties hieman jonkinlaista maanläheistä asennetta.

Luterilaiseen uskoon kastettiin vuonna 1655 myös Paltamon kirkkoherran, lääninrovasti Johan (Juhana) Cajanuksen poika Johan Cajanus nuorempi. Varhainen koulumenestys Kajaanissa, Oulussa ja Uudessakaarlepyyssä osoitti Juhana nuoremman olevan niin lahjakas, että hänet lähetettiin 15-vuotiaana korkeampaan oppiin Uppsalan yliopistoon. Sieltä maisteriksi valmistuttuaan hän haki filosofian professuuria Turun yliopistosta, johon hänet lopulta nimitettiin vain kuningas Kaarle XI:n ja yliopiston aiemman kanslerin Pietari Brahen junttaamana. Cajanusta vastustettiin, koska runousopin professori Petrus Laurbecchius epäili hänen olevan liiaksi Réne Descartesin oppien lumoissa, ja kartesiolaisuus oli teologien piirissä kovin epäilyttävää. Nimityskiista oli lopulta merkityksetön, sillä ennen kuin ehti astua virkaansa, Cajanus kuoli kuumeeseen ja “luonnottoman kovaan janoon” jo 1681, vain 25-vuotiaana.

Aiemmin lähinnä kreikaksi ja latinaksi runoillut Cajanus osoitti kuolinvuoteellaan hämmästyttävää luovuutta oman aikansa suomen kielen parissa, ja kirjoitti viime työnään hieman kartesiolaisuutta henkivän lohdutusrunon Yxi hengellinen weisu, iosa tämän mailman katowainen meno edespannan, joka tunnetaan myös nimellä Etkös ole ihmis parca, aiwan arca.

Uuno Klami (Kuva: Kansallismuseo/Finna)

Et voilà! Olemme Pariisissa, vuosi on 1924. “Suomalaisen musiikin sunnuntailapsi”, virolahtelainen Uuno Klami on päättänyt sävellysopintonsa Helsingin musiikkiopistossa niin menestyksellisesti, että on saanut stipendin oleskeluun ja työskentelyyn Pariisissa, joka suursodan jälkeen kuhisee nimekkäitä kansainvälisiä taiteilijoita, musiikkia, kirjallisuutta, elokuvaa, uutta teknologiaa, jazzia, kaikkea! Pää pyörällä tästä kaikesta Klami heittäytyy musiikin rytmiin ja taiteen virtaan, vaikuttuu Ravelista ja Stravinskysta sekä kuulee mm. suuresti ihailemansa nuoren säveltäjän Arthur Honeggerin uusklassisen oratorion Le roi David (Kuningas Daavid).

Vuonna 1928 Klami (1900-61) hätkähdytti sävellyskonsertillaan helsinkiläisiä: 1. pianokonsertto “Yö Montmartrella” sisälsi selviä jazz-vaikutteita, orkesterissa oli jopa saxofoni. Nuori “Monsieur Clamy” oli kuin tuulahdus syntistä suurkaupunkia Suomussalmen seuroissa, joten koettiin yleisesti yllättävänä, että hänen mielenkiintonsa kohdistui heti kohta suomalais-ugrilaisiin aiheisiin (Karjalainen rapsodia 1928, Tšeremissiläinen fantasia 1931, Kalevala-sarjan 1. versio 1933). Klami ei ollut myöskään osoittanut paria kuoroteosta enempää mielenkiintoa vokaalimusiikkiin, vaan hänen välineensä oli pääasiassa orkesteri ja sen loputtomasti muokattavissa oleva väripaletti. Varmasti parhaiten Klamin vokaalimusiikista suomalaiset tuntevat Jouluilta-rallatuksen (“Taivahalle syttyi juuri tähti kirkas, tähti suuri”).

Siksi monikaan tuskin odotti Klamilta sellaista teosta kuin oli maaliskuussa 1937 kantaesitetty Psalmus. Mikä innosti hänet suuren oratorion säveltämiseen? Kuningas Daavid kuultiin Helsingissä 1934, ja toinen mahdollinen innoittaja, Zoltan Kodályn Psalmus hungaricus jo 1931 - kenties nämä sävellykset panivat vauhtia Klamiin, joka sävelsi omaa oratoriotaan ainakin vuosien 1932 ja -36 välillä, tehden tuon tuostakin suuria muutoksia jo kirjoittamaansa.

Kantaesitys ei ollut todellakaan mikään menestys. Amatöörilaulajista koostunut Kilven kuoro sai virheitä vilisseet esitysmateriaalit käsiinsä myöhään eikä pianopartituuria lainkaan, ja monikerroksinen, polyfoninen kuorosatsi oli vaikeampaa kuin Suomessa oli koskaan sävelletty. Niinpä kolmannes kuoron vahvuudesta lipesi rivistä jo harjoitusten alkuvaiheissa. Ja harjoituksia oli tietysti aivan liian vähän. Esitystä olisi tuskin saatu kursittua kokoon, ellei Helsingin kaupunginorkesteria olisi saapunut johtamaan kokenut säveltäjä-kapellimestari Armas Järnefelt – solisteina lauloivat sopraano Irja Aholainen ja baritoni Oiva Soini. Hankalat lähtökohdat kuitenkin kävivät armotta ilmi, ja toivotusta menestyksestä tuli pannukakku. Lehtiarvostelijoista vain Evert Katila uskoi kuulleensa jotain suurta ja kestävää. Ei siis ihme, että Psalmus katosi ohjelmistoista saman tien (se esitettiin kerran vuonna 1960), ja teos levytettiin vasta 1980-luvulla, kun maassamme oli virinnyt uusi kiinnostus Uuno Klamia kohtaan.

Kirjoittaja Uuno Klamin muistomerkillä Virolahden Klamilassa (Kuva: Maria Puusaari)

Nyt 2020-luvulla on helppo todeta, että Psalmus on kuitenkin suuri - ja suurenmoinen - teos. Klami viljelee siinä ensimmäisen kerran selvästi uusklassismia. Myös runsas kontrapunkti oli säveltäjälle uutta, rikkaat orkesterivärit sentään kaiken lähtökohta. Cajanuksen arkaainen suomen kieli ja runon maanläheisyys ovat epäilemättä olleet Klamille suuri innoittaja, sillä “salaviisaana” tunnettu säveltäjä ei kenties olisi inspiroitunut samalla tavalla perinteisestä kristillisestä tekstistä. 23-säkeinen runoteksti jakautuu kahtia siten, että alkupuoli korostaa kaiken maallisen katoavaisuutta, ja jälkipuoli muistuttaa, että todellinen ilo löytyy taivaasta. Minkäänlaista liturgiaa runossa ei ole ja uskonnollista kieltäkin lähinnä muodossa, joka 1900-luvun ihmisellä on saattanut kääntää suupielet ylöspäin, vaikka ollaan kasvotusten kuoleman kanssa.

Teoksen alkupuolella kuoron rooli on suurempi, ja solistien merkitys kasvaa loppua kohden. Orkesterin osuus ei totta vieköön ole pelkkä säestystehtävä, vaan voimakkaasti väriä ja dramaturgiaa luova perusta, ja suurimmillaan se on harvinaislaatuista ilotulitusta jopa Klamin kirjoittamaksi. Etenkin oratorion mahtipontinen loppu on juhlavuudessaan vaikuttava.

Ja Psalmuksen sanoma on ajaton, se on selvää. Kosk’ ei koskaan kuolematta, katoomatta tänne tulla, sydän on sulla syntis-parka aivan arkana, jos vain suret tulevaa kuolemaa. Ei kannata elää kuin viimeistä päivää. Elä jokainen päivä kuin se olisi ensimmäisesi!

(Julkaistu Radion sinfoniaorkesterin konserttiohjelmassa 13.1.2017; muokattu)

Katso Psalmuksen esitys Yle Areenasta klikkaamalla yllä olevaa kuvaa. Radion sinfoniaorkesteria ja Tapani Länsiön valmentamaa Musiikkitalon kuoroa johtaa Hannu Lintu. Solisteina laulavat sopraano Helena Juntunen ja baritoni Tommi Hakala.