Oudokki suurkaupungin kaduilla

"Se, että tämä musiikki on astunut näkyviin niin myöhään, johtuu Jean Sibeliuksen hallitsevasta, pakottavasta persoonallisuudesta, joka on miltei liian suuri ja vahva kolmimiljoonaiselle kansalle."

Näin kirjoitti modernista musiikista 1920-luvulla säveltäjä Ernest Pingoud, ja sai Sibeliuksen kirjoittamaan ärsyyntyneenä päiväkirjaansa, että "Pingoud nyt vaan on tyhmä".

Mutta totta se on: musiikin modernismi torjuttiin, tai pikemminkin vaiettiin kuoliaaksi 1920-luvun Suomessa, ja syy oli pitkälti nuoren kansakunnan tarve luoda itselleen kunniakas historia, ja Sibeliuksen tuore kansainvälinen menestys oli luonnollinen syy nojautua kansallisromantiikkaan. Näin kokonainen sukupolvi jäi parhaassa terässään vaille huomiota. Sibeliuksen 150-vuotisjuhlinnan jälkeen on totta vie aihetta rehabilitoida 1920-luvun suomalaissäveltäjien "radikaalit", eli Aarre Merikanto, Väinö Raitio ja Ernest Pingoud. Uuno Klamikin ui näiden pyörteiden vanavedessä.

Nuori Ernest Pingoud

Ernest Pingoud on erityistapaus. On sattumaa, että hänet ylipäätään luetaan suomalaissäveltäjiin, sillä hän syntyi vuonna 1882 Pietarin-saksalaiseen perheeseen, joka kuului hugenottisukuun (mistä on peräisin ranskankielinen sukunimi). Pingoud'n kotikieli oli saksa. Perhe vietti kesiään Suomessa, ja kun jo aikamiehen ikään ehtinyt Pingoud määrättiin 1. maailmansodan aikana tsaarin armeijan asepalvelukseen, päätyi hän Poriin, missä tutustui tulevaan vaimoonsa. Venäjän vallankumouksen myötä Pingoud'n oli siten luontevaa asettua Suomeen vuonna 1918. Mutta palataan hieman taaksepäin: nuori Pingoud siirtyi vuonna 1906 Berliiniin ja Leipzigiin opiskelemaan musiikkia, kirjallisuutta, teologiaa ja jopa vuoritiedettä. Jo Pietarissa hänen opettajinaan olivat olleet Nikolai Rimski-Korsakov, Aleksandr Glazunov ja Aleksandr Ziloti. Varsinaisen opettajien värisuoran täydensivät Max Reger Leipzigissa ja vielä Hugo Riemann Berliinissä. Pingoud oli aivan varmasti aikansa parhaan koulutuksen saanut säveltäjä Suomessa.

Eikä Pingoud pelkästään säveltänyt. Hän kirjoitti erittäin teräviä esseitä ja arvosteluja ensin saksankieliseen St. Petersburger Zeitungiin ja sittemmin Suomessa mm. Åbo Underrättelseriin, Nya Argukseen sekä myös hetken aikaa ilmestyneeseen, modernistiseen Ultra-lehteen. Suomea hän ei oikein oppinut, ja ruotsikin oli hänelle vieras kieli, mutta sillä hän sentään tohti kirjoittaa lukuisia artikkeleja. Asuttuaan 20-luvun taitteessa ensin pari vuotta Viipurissa ja sitten Turussa Pingoud asettui Helsinkiin vuonna 1924, ja toimi Helsingin kaupunginorkesterin intendenttinä kuolemaansa saakka. Se taas oli hyvin traaginen tapaus: masennukseen ja päihteiden sekakäyttöön vajonnut Pingoud heittäytyi kesäkuussa 1942 tavarajunan alle Ruoholahdessa.

Nykykuulijan korvaan Pingoud'n (ja muidenkin 20-luvun modernistien) kokema torjunta tuntuu oudolta. Hänen musiikkinsa on nimittäin kaunista, taidokkaasti orkestroitua ja rakenteellisesti vahvaa. Tuon ajan Suomessa kuitenkin arvostettiin saksalaisen mallin mukaan ensisijaisesti sinfonista rakennetta, sonaattimuotoa ja teemojen kehittelyä - siinähän Sibelius nimenomaan oli mestari. Impressionismi ja keskittyminen sointiväreihin koettiin Suomessa vieraaksi ja jopa vahingolliseksi, "oikean" musiikin vastaiseksi.

Pingoud kyllä koetti taitojaan myös sinfonian parissa, vieläpä neljän sellaisen, mutta hänen ominta aluettaan olivat sinfoniset runot, pitkälti Aleksandr Skrjabinin esikuvan mukaan. Skrjabinilta Pingoud omaksui myös jonkinlaisen Prometheus-pakkomielteen: hän koki ilmeisesti itsekin olevansa jonkinlainen tulen tuoja, ja suunnitteli vuosikymmenten ajan omaa Prometheus-aiheista sävellystään ("Ajan askel"), mutta se ei koskaan toteutunut.

Pingoud oli myös tavattoman aktiivinen ja yritteliäs: hän järjesti vuosina 1918-25 Helsingissä peräti kuusi sävellyskonserttia, sekä Viipurissa yhden vielä vuonna 1936. Vuonna 1923 hän yritti sävellyskonsertilla myös Berliinin valloitusta, joka jäi saavuttamatta, vaikka saksalaiskriitikot suhtautuivat häneen suopeammin kuin suomalaiset. Konserttien vastaanotto ei aivan ensimmäistä lukuun ottamatta ollut edes kovin negatiivinen, vaan lähinnä Pingoud'hun ei osattu oikein suhtautua mitenkään. Haukkumista helpompaa oli yrittää vaieta hiljaiseksi moinen ulkomailta tupsahtanut oudokki, joka ei koskaan säveltänyt edes yhtä ainoaa Kalevala-aiheista teosta. Pingoud jopa julisti, että kansallinen taide on kaiken taiteen lapsuusaste, mikä vihastutti nuoren kansakunnan identiteetin rakentajia.

Pingoud jäi Oscar Wilden kuvailemaksi aidoksi klassikoksi, josta kyllä puhuttiin, mutta jonka musiikkia ei tunnettu. Lähinnä hänestä kirjoitti pian hänen kuoltuaan runoilija Ralf Parland, ja vuosikymmeniä myöhemmin säveltäjäkollegat Kalevi Aho ja Erkki Salmenhaara. Toimittaja Seppo Heikinheimo teki kulttuuriteon suomentamalla suuren joukon Pingoud'n kirjoituksia 1990-luvun taitteessa. Sen myötä Pingoud "löydettiin" uudelleen, ja 1990-luvun puolivälissä kapellimestari Sakari Oramo nauhoitti Radion sinfoniaorkesterin soittamana useita hänen tärkeimpiä sinfonisia runojaan. Kaupallisina äänitteitä niitä ei edelleenkään ole juuri julkaistu.

Pingoud'n tuotanto jakaantuu kolmeen päävaiheeseen. Nuori säveltäjä esittäytyi myöhäisromantikkona Richard Straussin hengessä, mutta 1910-luvulla hän kääntyi kohti kiihkeämpää modernismia, joka oli saanut innoituksensa Skrjabinilta ja Arnold Schönbergiltä. 1920-luvun puolivälistä - sattumalta samaan aikaan kun sävellyskonserttien vuo hiipui - alkoi seesteisemmäksi kääntyvä myöhäiskausi, jolloin myös säveltäjän aiempi tuotteliaisuus laantui. Tuossa vaiheessa Pingoud johti myös Fazerin konserttitoimistoa ja perusti sen yhteyteen Suomi Jazz Orkesteri -kokoonpanon. Hän kirjoitti myös iskelmiä salanimillä Johnny Loke ja Lauri Ilari. Edellisen nimissä on Ture Aran 1930-luvun alussa hitiksi laulama Asfalttikukka.

Pingoud'n modernistisimman kauden kiinnostavimpiin teoksiin kuuluvat orkesterirunoelmat Ritari peloton ja nuhteeton (1918), Epäjumala (1919), Sammuneet soihdut (1920) sekä Jeremia-aiheinen Profeetta (1921). Myöhäiskaudella vuonna 1938 valmistuneet Avaruuden laulu ja Ikuinen liekki kuuluvat Pingoud'n parhaisiin teoksiin. Melko huomattavan osuuden hänen tuotannostaan muodostavat koreografi George Gélle tehdyt balettimusiikit; osa varta vasten hänelle tehtyjä, jotkut taas sovituksia orkesteriteoksista.

Ikääntynyt Pingoud

Orkesterisarja Suurkaupungin kasvot (1937) lienee Pingoud'n teoksista tunnetuin. Siitäkin on olemassa balettiversio. Se on ensimmäinen suomalainen sävellys, joka liitetään nk. koneromantiikkaan. Suomalaisessa musiikissa ei ollut aiemmin käsitelty urbaaneja aiheita, ja Pingoud oli viimeistä piirtoa myöten urbaani säveltäjä. Seitsemästä osasta muodostuvan Suurkaupungin kasvot (La face d'un grande ville) aloittaa haikea Unohdettu katu, jossa harpun askelluksen ylle kohoavat viulun ja puhaltimien muutamista sävelistä muodostuvat hauraat melodiat. Tehdas on kiihkeä osa, jossa koneet jyskyttävät ja liukuhihnat ulvovat - tuotantotavoitteet on saavutettava! Tuo jakso on mitä puhtainta koneromantiikkaa. Kuvapatsaita ja suihkulähteitä on tempoltaan rauhallinen, jopa utuinen kaupunkikuvaus, jossa helähtävä vibrafoni - syntinen jazz-soitin! - oli 30-luvulla vielä hyvin harvinainen lyömäsoitin suomalaisessa orkesterimusiikissa, samoin kuin hetkeä myöhemmin kuultava saxofoni. Lyhyt ja nopeatempoinen Valomainoksia kuvaa sekin uutta teknologiaa: valomainosten välke sykkii xylofonissa ja päällekäyvä räikeys soi trumpettien kiihkeässä laukassa. Ajankuvasta täydellisen tekee alakuloinen Työttömien kulkue – elettiinhän sävellyksen syntyaikana vielä 30-luvun suurta lamaa. Valvovat talot esittää urbaanin elämän paheellisempaa puolta, sillä nuo talot viittaavat tietysti bordelleihin, joissa keinahdellaan hitaanlaisen salonkivalssin tahdissa. Yö päättyy ilotalossakin, ja sarja sulkeutuu Katulyhtyjen ja aamuruskon keskusteluun, jossa palataan sarjan alun salaperäiseen tunnelmaan. Harpun sijasta yksinkertaista säestysostinatoa soittaa nyt piano. Sen ylle soitetut melodiat tuntuvat ensin irrallisilta, mutta johtavat kuitenkin voimalla pamahtavaan loppusointuun.

Suurkaupungin kasvot on luonteeltaan hyvin kuvailevaa musiikkia, pitäisikö sanoa jopa elokuvallista. Balettimusiikiksi se sopii kuin itsestään. Suurkaupunkien kasvot ovat toki vuosikymmenten saatossa muuttuneet, mutta Pingoud'n musiikillinen kuvaus urbaanista tunnelmasta tuntuu edelleen ajankohtaiselta.

(Julkaistu Radion sinfoniaorkesterin konserttiohjelmassa 1.3.2017)

Katso ja kuuntele Ernest Pingoudin Suurkaupungin kasvot Yle Areenasta. Radion Sinfoniaorkesteria johtaa John Storgårds.

YLE ensiesitti vuonna 2018 kaksiosaisen TV-ohjelman "Suurkaupungin kasvot" 1920-luvun modernistisesta suomalaisesta musiikista. Toimin ohjelman käsikirjoittajana. Katso ohjelmat tästä:

Suurkaupungin kasvot: Osa 1 – Rytmi:

Suurkaupungin kasvot: Osa 2 – Värit