Matkalle musiikkiin

Friedrich Nietzsche Moraalifilosofi Friedrich Nietzsche (1844-1900) oli välttämätön lenkki valistuksen ajan, Ranskan vallankumouksen ja jälkiteollisen aatepluralismin välissä. Hänen filosofiansa on usein sisäisesti niin ristiriitaista, että siitä ovat voineet poimia teesinsä poliittiset äärilaidat, sekä vasemmisto että oikeisto. Ja jollei siitä ole löytynyt juuri sopivia lyömäaseita, on Nietzschen nimiin tarvittaessa pantu myös aivan puuta-heinää. Näin toimivat esimerkiksi Saksan kansallissosialistit, toki Nietzschen henkistä perintöä valvoneen Elisabeth-sisaren innokkaalla myötävaikutuksella. Nietzschen keskeisiin oppeihin kuuluva käsite yli-ihmisestä on ymmärretty väärin sekä vahingossa että tahallaan, mikä nyt kenenkin tarve on ollut. Natsit uskottelivat, että yli-ihminen on fyysinen (arjalainen) yksilö, herrakansa, joka saa alistaa orjakansan. Nietzsche kuitenkin tarkoitti henkistä ja moraalista ylevöitymistä, jonka avulla ihmisyys voi kohota nihilismin yläpuolelle. Samalla...

Taidemusiikki jakautui ensimmäisen maailmansodan jälkeen kahteen päälinjaan. "Uus-tyylit" uusbarokki ja -klassismi sekä myöhemmin myös uusromantiikka ja postmodernismi katsoivat menneeseen. Toisaalla oli avantgarde, joka suuntautui ensin 12-säveljärjestelmään ja sarjallisuuteen, ja kohta myös erityisesti elektroniseen musiikkiin ja käsitemusiikkiin. Väkeviä teoksia syntyi toki molemmilla suunnilla, ja kenties lopulta suurin osa taidemusiikista jää kuitenkin jonnekin näiden päälinjojen väliin, hankalaksi lokeroida kumpaankaan leiriin. Helpommin lähestyttävä musiikki on ollut ymmärrettävästi suositumpaa kuulijoiden keskuudessa. Avantgardistit sitä vastoin hukkasivat kontaktin yleisöön, mutta ovat löytäneet omat ghettonsa ja viihtyvät niissä. Tyypillistä on, että puolensa valinneet 1900-luvun säveltäjät eivät juuri hyppineet barrikadien ylitse. Toki monet säveltäjät ovat nuorina rabulisteja ja kuvainraastajia, mutta kesyyntyvät iän myötä kirjoittamaan helposti lä...

On turvallisinta haaveilla sellaisista asioista, jotka eivät voi toteutua. Tämä lienee yksi syy ns. ihmelapsikultin olemassaololle. Ihmelapsi – tai lapsinero – on satumaisine kykyineen peili, jota me vetelät aikuiset voimme vain huokaillen katsoa ja pohtia, miksi emme saaneet ulosmitattua omaa lahjakkuutamme – sikäli kun sitä nyt koskaan olikaan. Musiikin historia tuntee koko joukon ihmelapsia. Lapsinero-säveltäjistä musiikin kaanoniin on jäänyt yleensä vain niitä, jotka ovat luoneet merkittävää taidetta myös aikuisena, ja heidät tunnetaan nimenomaan aikuisena tehdystä musiikista. Tunnettuja esimerkkejä ovat vaikkapa W.A. Mozart ja Sergei Prokofjev. Moni muu ihmelapsi on unohtunut. Kuinka usein kuulemme vaikkapa Juan Crisostomo Arriagan tai Josef Rheinbergerin musiikkia? Aika siis näyttää, lunastaako esimerkiksi oman aikamme lapsinero Alma Deutscher (s. 2005) paikkansa taidemusiikin kaanonissa. Hänen rasitteenaan ei onneksi enää ole sukupuoli, kuten oli toisen ihmelapsen, Deutscheria ...

Sinfoniaorkesterille ja kuorolle sävelletyn Myriadin taustalla on kirjaimellisesti myriadi ideoita, impulsseja ja kokemuksia. Olin vuonna 2008 valmistelemassa Radion sinfoniaorkesterin konsertin televisiointia Helsingin Johanneksenkirkossa. Sen laajat lehterit ja kirkkokaiku toivat mieleeni renessanssin responsoriolaulun, jossa eri kuororyhmät laulavat kuin vuoropuhelua käyden. Miksen hyödyntäisi sitä joskus? Mainitsin asiasta vieressäni istuneelle orkesterin intendentti Tuula Sarotielle , mutta unohdin sen kohta. Kesäkuussa 2013 Tuula ilokseni kysyi, olisinko yhä kiinnostunut toteuttamaan tuon idean, Musiikkitalon sali kun tarjoaisi oivalliset olosuhteet. Kukapa ei olisi, kun RSO kutsuu?! Oli alusta pitäen selvää, että kirjoittaisin tekstin itse. Musiikillisia ideoita minulla oli jo vähintään – no, myriadi – muttei mitään kuningasajatusta tekstistä. En tiennyt, mitä halusin kuoron laulavan. Hylkäsin monta kehittelemääni aihetta. Usein taiteelliset solmut avautuvat yllätt...