Varasteleva kameleontti
Taidemusiikki jakautui ensimmäisen maailmansodan jälkeen kahteen päälinjaan. "Uus-tyylit" uusbarokki ja -klassismi sekä myöhemmin myös uusromantiikka ja postmodernismi katsoivat menneeseen. Toisaalla oli avantgarde, joka suuntautui ensin 12-säveljärjestelmään ja sarjallisuuteen, ja kohta myös erityisesti elektroniseen musiikkiin ja käsitemusiikkiin. Väkeviä teoksia syntyi toki molemmilla suunnilla, ja kenties lopulta suurin osa taidemusiikista jää kuitenkin jonnekin näiden päälinjojen väliin, hankalaksi lokeroida kumpaankaan leiriin. Helpommin lähestyttävä musiikki on ollut ymmärrettävästi suositumpaa kuulijoiden keskuudessa. Avantgardistit sitä vastoin hukkasivat kontaktin yleisöön, mutta ovat löytäneet omat ghettonsa ja viihtyvät niissä.
Tyypillistä on, että puolensa valinneet 1900-luvun säveltäjät eivät juuri hyppineet barrikadien ylitse. Toki monet säveltäjät ovat nuorina rabulisteja ja kuvainraastajia, mutta kesyyntyvät iän myötä kirjoittamaan helposti lähestyttävää, jopa kauneutta tavoittelevaa musiikkia. Monityylisiä säveltäjiä ei kuitenkaan ole tungokseksi asti.
Tässä kuvassa Igor Fjodorovitš Stravinsky pomppaa esille kuin vieteriukko. On varsin epätavallista, että ajat sitten kuolleelle säveltäjälle järjestetään tällainen postuumi sävellyskonsertti, joten tässä yhteydessä on upea tilaisuus kuulla yhdeltä istumalta Stravinskyn eri tyylejä. Ja sittenkin kuva jää kovin puutteelliseksi, niin monia tyylejä Stravinsky sovelsi. Igor Stravinsky on myös niin suuri hahmo 1900-luvun musiikissa, että hän saattoi sujuvasti vaihtaa leiriä ja olla silti aina tervetullut. Kuvaavaa on se, että Stravinsky ja 12-sävelmusiikin profeetta Arnold Schönberg olivat niin huonoissa väleissä (Schönberg pilkkasi Stravinskya nimellä “pikku Modernsky”), että Stravinsky saattoi panna totaalisesti välinsä poikki sellaiseen ihmiseen, joka uskalsi mainita hänen kuultensa Schönbergin nimen. Silti Schönbergin opetuslasten varsinainen Simon Kiivailija, säveltäjä-kapellimestari Pierre Boulez esitti ja levytti Stravinskya jopa intomielisesti. Jostain syystä Stravinskyyn eivät tuntuneet tarttuvan minkäänlaiset tahrat; ei edes se, että hän julistautui 30-luvulla fasistiksi ja demokratian viholliseksi.Toki Stravinskyn musiikki kohtasi hyvin voimakasta kritiikkiä omana aikanaan, mutta sitä saa osakseen jokainen taiteen uudistaja. Uusi ja vieras aiheuttaa hämmennystä ja epävarmuutta, ja tottahan sellaista arvostellaan jyrkästikin. Jälkipolvet ovat sitten hyväksyneet jokseenkin kaiken Stravinskyn tekemän, ja jäljittelöiden määrä lienee suurempi kuin kenelläkään muulla 1900-luvun säveltäjällä, ehkä korkeintaan Anton Webern harvinaisena poikkeuksena.
Stravinskyn tyylikaudet on ollut tapana jakaa karkeasti kolmeen: venäläinen kausi kesti 1. maailmansodan loppuvuosiin saakka, mistä alkoi 50-luvun puoliväliin jatkunut uusklassinen kausi, ja viimeiset puolitoista vuosikymmentään säveltäjä sovelsi vielä dodekafoniaa ja jopa sarjallisuutta – toki vasta kun Schönberg ei ollut enää näkemässä. Tämä jako on kuitenkin hyvin karkea, ja etenkin uusklassinen kausi sisältää niin monenlaisten tyylien kirjon, että oikeastaan tuota aikaa voisi nimittää pelkästään stravinskiaaniseksi. Venäläisen kauden hän asui Ranskassa, uusklassisen Sveitsissä ja Yhdysvalloissa, jonne hän muutti pysyvästi 30-luvulla. Stravinsky oli polyglotti ja kosmopoliitti sanojen varsinaisessa merkityksessä.
Stravinsky toden totta otti aineksia musiikkiinsa tavattoman monilta tahoilta, hän vaihtoi väriä kuin kameleontti. Kansanmusiikki, barokki ja jopa keskiaikainen musiikki, ragtime ja jazz, ortodoksinen kirkkolaulu, sarjallisuus – kaikki ne upposivat hänen sävelkieleensä saumattomasti, hän oli musiikillinen kleptomaani. Tunnettu on Stravinskyn letkautus “hyvät säveltäjät lainaavat, mutta parhaat varastavat”, mutta varastiko hän todellisuudessa mitään? Toki hän rakensi esimerkiksi Pulcinella-balettinsa lukuisien 1700-luvun vähän tunnettujen italialaissäveltäjien musiikin varaan. Todellinen varas ei kuitenkaan esittelisi Stravinskyn tapaan ryöstösaalistaan koko maailmalle. Lisäksi tyylistä ja tyylikaudesta riippumatta kaikki omat ja lainatut sävelaiheet kuulostavat aina Stravinskylta itseltään. Hän puhui muiden kielellä mutta kertoi omaa tarinaansa – tai päinvastoin!
Tämän konsertin ohjelma ei etene kronologisesti. Vain 10 tahdin mittainen (!) Fanfaari kolmelle trumpetille on alun perin pasuunoille suunniteltu ja Agon-baletin aloitukseksi tarkoitettu. Stravinsky kirjoitti sen vuonna 1953, mutta se jäi pois baletista, ja sai kantaesityksensä vasta 1981, kun säveltäjä oli maannut venetsialaisessa haudassaan jo 10 vuotta. Fanfaari toimii kuitenkin näppäränä siltana teokseen Sinfonioita puhaltimille.
Stravinsky kirjoitti kypsällä kaudellaan neljä teosta, joiden nimi viittaa sinfoniaan (muut ovat Symphony in C, Psalmisinfonia ja Symphony in Three Movements) eikä yksikään niistä kuulu vanhaan sinfoniaperinteeseen. Niistä varhaisin on vuonna 1920 valmistunut Sinfonioita puhaltimille, jonka nimi kääntyisi oikeastaan Puhaltimien sinfonioita (Symphonies of Wind Instruments). Sen ja samaan aikaan valmistuneen Pulcinellan kautta säveltäjä ravistautui irti venäläisestä kaudestaan, vaikka monet sen melodioista ovat kuin suoraan Kevätuhrista. Sinfonia-sana ei viittaa tässä Haydnin, Beethovenin ja kumppanien sinfonioihin, vaan sanan alkuperäismerkitykseen, siis yhtä aikaa soivaan.
Tämä Claude Debussyn muistolle omistettu (Debussy kuoli 1918) teos on kirjoitettu tavanomaiselle sinfoniaorkesterin puhallinryhmälle. Se on yksiosainen, ja enimmäkseen soittimet toimivat pareittain tai pienryhminä, kunnes lopun urkumaisessa koraalissa kaikki kokoontuvat saman pöydän ääreen. Tässä hartaudessa ei ole venäläisen kauden koristeellisuudesta jäljellä juuri mitään. Tässä konsertissa kuullaan Stravinskyn vuonna 1947 muokkaama versio.
Vuonna 1957 valmistunut baletti Agon kuuluu Stravinskyn dodekafoniseen myöhäiskauteen, ja lähestyy joissakin kohdissaan sarjallista musiikkia. Se oli yksi säveltäjän monista yhteistöistä koreografi George Balanchinen kanssa, ja käytännössä tykkänään vailla kerronnallista juonta. Sana “agon” on kreikkaa ja tarkoittaa ottelua tai kilpailua. Tämä abstrakti “tanssikilpailu” 12:lle tanssijalle jakautuu sarjaan lyhyitä numeroita, joiden mallit ovat suoraan Louis XIII:n ja Aurinkokuninkaan hovitanssien oppaista, ja myös musiikki risteilee hauskalla tavalla antiikkisen kirkkaiden, yksinkertaisten harmonioiden ja dodekafonisen, sävellajittoman melodiikan välillä. Sarabande-Stepistä käynnistyvässä jaksossa huomio kiinnittyy sooloviulun taiturointiin. Muutamat toistuvat sävelaiheet ja esittelyjakson paluu teoksen lopussa tekevät Agonista toimivaa konserttimusiikkia myös ilman tanssijoita.
Romanttinen sinfoniaorkesteri oli kehittynyt 1900-luvun alussa "valmiiksi” – myöhemmät muutokset ovat olleet lähinnä vähäistä soitinten tekniikan kehitystä ja lyömäsoitinsektion laajentumista. Syy tähän on ilmeinen: orkesterit soittavat eniten 1900-luvun alkuun mennessä sävellettyä musiikkia. Stravinskyn ajoitus oli onnekas: tuo suuri koneisto tarvitsi enää säveltäjän, joka saa kaiken irti tästä unelmatehtaasta. Venäläistä balettiseuruettaan kokoamassa ollut Sergei Djagilev kuuli Pietarissa vuonna 1909 nuoren Stravinskyn orkesteriteoksen Ilotulitus kantaesityksen. Djagilev käsitti heti löytäneensä etsimänsä säveltäjän ja vei Stravinskyn mukanaan Pariisiin. Baletit Tulilintu (1910) ja Petrushka (1911) täyttivätkin kaikki odotukset. Djagilev valloitti Pariisin ja Stravinsky oli hänen voittoisa kenraalinsa.
Odotukset olivat huikeissa korkeuksissa kun Djagilev mainosti keväällä 1913 kolmatta Stravinskyn säveltämää balettiaan Kevätuhri (Vesna svaštšennaja). 30-vuotias Stravinsky ei suinkaan ollut ainoa kohuttu nimi produktiossa: puvustuksen suunnitteli Nicolas Roerich, koreografina oli Vaslav Nizhinski ja pääroolissa Tamara Karsavina - aikansa häikäiseviä huippunimiä jokainen. Musiikki olikin shokeeraavaa, ja ensi-illasta muodostui musiikinhistorian hyvin dokumentoima mekkala, jossa eri leirit puolustivat näkemystään aina käsirysyyn saakka.
Ensi-illan sabotöörit hävisivät taistelunsa. Teoksen riitasointiset harmoniat ja raju rytmisyys sekä aikanaan suorastaan julkea orkestrointi eivät hätkäytä kaikkeen tottunutta nykyihmistä, mutta musiikin alkuvoimaisuus on säilynyt ja juuri tämä ajan kestäminen todistaa Kevätuhrin arvon; teoksen ydin on sen musiikillisessa substanssissa eikä shokeeraavuudessa. Kevätuhrin sointi- ja rytmimaailma sai luonnollisesti peräänsä valtavan määrän jäljittelijöitä kautta koko 1900-luvun. Voi siis perustellusti sanoa, että Kevätuhri on kantaesityksestään alkaen ollut taidemusiikin tärkein yksittäinen teos. Se soitettiin kuin itsestäänselvyytenä tämän Musiikkitalonkin avajaisissa loppukesällä 2011.
Kevätuhri kuvaa kevään vastaanoton riittiä esikristillisellä Venäjällä. Yhteisön keskuudessa kokoontuva kylänvanhinten neuvosto valitsee nuoren neidon, joka uhrataan keväälle. Musiikin voima ei piile melodisuudessa, vaikka useimmissa kohtauksissa esiintyy mieleen jäävää tematiikkaa. Esimerkiksi abstraktilta tuntuva fagotin korkea avausmelodia on peräisin liettualaisesta kansanmusiikista. Sitä vastoin rajut rytminvaihdokset sekä valtavat ja äkilliset muutokset dynamiikassa tekevät Kevätuhrin musiikista ennen kuulemattoman raakaa ja aikalaisten korvissa suorastaan barbaarista.
Kevätuhri jakautuu kahteen osaan. Ensimmäisessä (Maan pyhitys) on kahdeksan taitetta, jotka soitetaan keskeytyksettä. Kevään vastaanoton rituaaliset tanssit huipentuvat Maan tanssiin, joka sulkee rajuliikkeisen ensimmäisen osan. Toinen osa (Uhri) sisältää johdannon ja viisi taitetta, niin ikään keskeytyksettä soitettuina. Musiikin sävy muuttuu aluksi salaperäisemmäksi. Nuorten neitojen keskuudesta valitaan uhri, joka keskustelee tanssillaan esi-isien kanssa ja tanssii lopulta itsensä kuoliaaksi Valitun uhritanssissa, joka vie teoksen kiihkeäliikkeiseen lopetukseen.
(Julkaistu Radion sinfoniaorkesterin konserttiohjelmassa 16.9.2016)
Kommentit
Lähetä kommentti