Todista että olet olemassa!

Sinfoniaorkesterille ja kuorolle sävelletyn Myriadin taustalla on kirjaimellisesti myriadi ideoita, impulsseja ja kokemuksia. Olin vuonna 2008 valmistelemassa Radion sinfoniaorkesterin konsertin televisiointia Helsingin Johanneksenkirkossa. Sen laajat lehterit ja kirkkokaiku toivat mieleeni renessanssin responsoriolaulun, jossa eri kuororyhmät laulavat kuin vuoropuhelua käyden. Miksen hyödyntäisi sitä joskus? Mainitsin asiasta vieressäni istuneelle orkesterin intendentti Tuula Sarotielle, mutta unohdin sen kohta. Kesäkuussa 2013 Tuula ilokseni kysyi, olisinko yhä kiinnostunut toteuttamaan tuon idean, Musiikkitalon sali kun tarjoaisi oivalliset olosuhteet. Kukapa ei olisi, kun RSO kutsuu?!

Oli alusta pitäen selvää, että kirjoittaisin tekstin itse. Musiikillisia ideoita minulla oli jo vähintään – no, myriadi – muttei mitään kuningasajatusta tekstistä. En tiennyt, mitä halusin kuoron laulavan. Hylkäsin monta kehittelemääni aihetta. Usein taiteelliset solmut avautuvat yllättäen siten, että keskenään aivan erilaiset ideat ja hahmot ajautuvat omilta suunniltaan yhteen, et voilà, loksahtavat kuin itsestään paikalleen muodostaen ehjän kollaašin.

Näin löytyi Myriadin teema. Jos joku kysyy, mistä teksti kertoo, vastaan latteasti, että tästä maailmasta, jossa elämme. Se maailma on ruma ja kaunis, sekava, tavattoman monitasoinen ja -tahoinen, emme tiedä mikä on aitoa ja mikä feikkiä, mieltä osoitetaan puolesta ja vastaan, vihataan ja rakastetaan, terroritekoja tehdään ja katsellaan uutisista, ja koko ajan on hitonmoinen tarve kommentoida ja olla läsnä. Olemme olemassa vain jos todistamme sen sosiaalisessa mediassa. Kaikkea on liikaa, kokonaisuuksia ei voi hallita, pääasia on että roikumme mukana reaaliajassa. Ja lopulta koko maailman selittäminen on absurdia kuin Monty Pythonin komedia.

Myriadin teksti ei siis varsinaisesti kerro mistään, vaan se on tunnelmakuva. Minulle tärkeä tunnelma on suurkaupungin vilinä. Meillä kaikilla on omat mansikkapaikkamme, ja minulle tuo kuhiseva suurkaupunki on Pariisi; sen vilinästä löydän kerta toisensa jälkeen kaipaamani yksinäisyyden, 12 miljoonan muun ihmisen joukossa. Siedän jopa sen melua, mukaan lukien aamu-unet katkaisevan jäteauton metelin. Hyvityksen melusta ja saasteisesta ilmasta saan kahviloissa, joissa ihailen Pariisin ja pariisilaisten eleganssia.

Majailin syksyllä 2014 itäsaksalaiseen Wiepersdorfin barokkilinnaan rakennetussa taiteilijaresidenssissä ja tuskailin tekstini pihtisynnytystä. Katsoin aikani kuluksi Jean-Luc Godardin vuonna 1965 ohjaamaa elokuvaa Pierrot le fou (Hullu Pierrot), ja yht'äkkiä siitä alkoi putoilla repliikkejä suoraan teokseeni. On mieletöntä, kuinka alkujaan jo vuonna 1962 kirjoitetun tekstin sitaatit kuvaavat tätä meidän aikaamme – yli 50 vuotta myöhemmin! Kohta saman tempun teki myös Federico Fellinin Satyricon (1969).

Alkuperäinen suunnitelma toteutuu harvoin sellaisenaan. Responsoriolaulusta alkusysäyksensä saanut kappale muotoutui lopulta enemmänkin teokseksi isolle sinfoniaorkesterille ja kuorolle, ja vuoropuhelut muodostavat vain pienen, joskin varsin teatraalisen ja epäilemättä muistettavan osan sävellyksessä.

Entä Myriadin musiikki? Sitä en valitettavasti osaa sanoilla kuvailla, joten ehkäpä kuuntelette teoksen itse, ja annatte sijaa omille aisteillenne, omalle mielikuvituksellenne!

(Julkaistu Radion sinfoniaorkesterin konserttiohjelmassa 20.4.2016)