Lapsineron joutsenlaulu

On turvallisinta haaveilla sellaisista asioista, jotka eivät voi toteutua. Tämä lienee yksi syy ns. ihmelapsikultin olemassaololle. Ihmelapsi – tai lapsinero – on satumaisine kykyineen peili, jota me vetelät aikuiset voimme vain huokaillen katsoa ja pohtia, miksi emme saaneet ulosmitattua omaa lahjakkuutamme – sikäli kun sitä nyt koskaan olikaan.

Musiikin historia tuntee koko joukon ihmelapsia. Lapsinero-säveltäjistä musiikin kaanoniin on jäänyt yleensä vain niitä, jotka ovat luoneet merkittävää taidetta myös aikuisena, ja heidät tunnetaan nimenomaan aikuisena tehdystä musiikista. Tunnettuja esimerkkejä ovat vaikkapa W.A. Mozart ja Sergei Prokofjev. Moni muu ihmelapsi on unohtunut. Kuinka usein kuulemme vaikkapa Juan Crisostomo Arriagan tai Josef Rheinbergerin musiikkia? Aika siis näyttää, lunastaako esimerkiksi oman aikamme lapsinero Alma Deutscher (s. 2005) paikkansa taidemusiikin kaanonissa. Hänen rasitteenaan ei onneksi enää ole sukupuoli, kuten oli toisen ihmelapsen, Deutscheria tasan 200 vuotta vanhemman Fanny Mendelssohnin kohdalla.

Fannyn pikkuveli Felix oli myös lapsinero, ilman muuta. Ihmelapsi toisintaa aikuisten tyyliä hämmästyttävällä sujuvuudella; jos lapsi luo tykkänään uudenlaista taidetta, sitä ei tunnisteta taiteeksi, vaan pidetään lapsen töhertelynä – siksi säveltäjissä ei ole ihmelapsia. Niinpä voidaan sanoa, ettei Felix Mendelssohninkaan varhainen tuotanto avaa kokonaan uusia näköaloja, mutta se sujuvoittaa wieniläisklassisen sävelkielen aivan uudelle tasolle.

12-vuotias Felix Mendelssohn (Carl Joseph Begas)

Mendelssohnin tausta oli äärimmäisen suotuisa poikkeuksellisen lahjakkuuden hiomiseen. Varakkaan berliiniläisen pankkiiriperheen lapset saivat parasta opetusta musiikissa, ja kirjallisia virikkeitä tarjosivat perheen ystäväpiiriin kuuluneet lukuisat kirjailijat ja runoilijat, sellaiset kuten J.W. von Goethe sekä Bettina ja Achim von Arnim. Mendelssohnin lasten musiikinopetus oli myös ensiluokkaista, ja molemmista kehkeytyi taitavia soittajia ja säveltäjiä jo ennen puberteetti-ikää. Suurenmoisen kypsän Kesäyön unelma -näytelmämusiikin säveltäessään Felix Mendelssohn oli vasta 17-vuotias.
Kulmakarvat siis tuskin kohoilivat Mendelssohnin iän vuoksi, kun tämä 20-vuotiaana vuonna 1829 johti J.S. Bachin Matteus-passion Leipzigissa, sillä korokkeella seisoi kokenut, varmaotteinen muusikko. Suurempi ihmetyksen aihe oli se, miksi oli tartuttu moiseen unohdetun säveltäjän teokseen. Yleisö janosi uutta, mutta Matteus-passiohan oli jo 100 vuotta vanha!

Bachin teos ei ollut ohjelmassa sattumalta. Jo teinivuosinaan Mendelssohn oli kiertänyt esiintymismatkoilla Isossa-Britanniassa, missä Georg Friederich Händelin oratoriot olivat yhä suuressa suosiossa, ja niitä kuultiin tuon tuosta. Mendelssohn oli pannut kiinnostuksella merkille tämän ilmiön ja opiskeli suurella innolla Händelin teoksia. Nehän olivat innostaneet muutamia vuosikymmeniä aiemmin niin ikään Sumujen Saarta kolunneen Joseph Haydnin mielikuvitusta siinä määrin, että tämä sävelsi kaksi yhä edelleen suuressa arvossa pidettyä ja usein esitettyä oratoriota, Luomisen (1798) sekä Vuodenajat (1801), mutta niiden jälkeen oratoriorintamalta ei kuultu merkittäviä uutisia. Mendelssohn halusi elvyttää kirkollisten suurteosten esitysperinnettä myös Saksassa, ja tuli Matteus-passiolla aloittaneeksi Bach-renessanssin, joka ennen pitkää eteni säveltäjän apoteoosiksi asti.

Mutta yhtä paljon Mendelssohnia himotti päästä jättämään oma kynänjälkensä oratorio-ohjelmistoon. Suurteokset ottavat tietenkin aikansa, etenkin jos säveltäjä kiertää maailmaa kapellimestarina, ja Paulus-oratorion kantaesitys kuultiin vasta 1836 Düsseldorfin musiikkijuhlilla. Kirkollisen musiikin säveltäminen saattoi olla antisemitismin lävistämässä Saksassa jossain määrin myös poliittinen teko. Mendelssohnin sukujuuret olivat molemmilta puolilta vahvasti juutalaiset. Isänisä Moses Mendelssohn oli keskeinen valistusajan juutalaisfilosofi, joka rohkeni radikaalisti ehdottaa, että juutalaiset saisivat samat kansalaisoikeudet kuin kristityt. Felixin vanhemmat Lea os. Salomon ja Abraham Mendelssohn olivat kuitenkin pragmaattisempia, ja kastoivat Fannyn ja Felixin protestanttiseen uskoon vuonna 1816. Samalla perheen nimeksi muutettiin Mendelssohn-Bartholdy, kukaties keventämään vanhan nimen juutalaista painolastia.

Tämä ei tietenkään hämännyt antisemitistejä, ja aikanaan Richard Wagner hyökkäsi häikäilemättä Mendelssohnin musiikkia vastaan. Sata vuotta myöhemmin natsit kaatoivat Mendelssohnin patsaat aivan kirjaimellisesti, ja hänen musiikkinsa joutui esityskieltoon. Sittemmin molemmat seisovat taas omilla jaloillaan, sekä Mendelssohnin musiikki että patsas säveltäjän kotikaupungissa Leipzigissa. Se on muuten lähellä Stasi-museota, johon kannattaa Leipzigin-matkaajan myös tutustua. Stasi torjui DDR:ssä monenlaisia ”uhkia”, mutta Mendelssohnin musiikin ei onneksi koettu vaarantavan sosialistisen yhteiskunnan rakentamista. Hilpeänä yksityiskohtana huomautettakoon, että suorastaan Stasi-museon sylissä on juuri Richard Wagnerin patsas.

Vaikka Mendelssohn sai vahvan luterilaisen uskonnonopetuksen eikä käynyt synagogakouluja, juutalaisuus ei koskaan poistunut hänestä kokonaan, sillä yhtä paljon kuin uskonto, se lienee kaiken lävistävä kulttuuri. Ja kulttuurinsa kiistävä juutalainen (tai mikä vaan) on kuin kaljuksi ajeltu tiikeri: raidat kyllä tulevat näkyviin kun karva taas kasvaa.

Paulus-oratorio oli suuri menestys: se kuultiin 1836-37 puolentoista vuoden aikana eri puolilla Saksaa ja Britanniaa yli 50 kertaa. Tämän rohkaisemana Mendelssohn alkoi välittömästi suunnitella uutta oratoriota. Mendelssohn pyysi aihetta ja librettoa ystävältään Karl Klingemannilta, joka kirjallisten pyrintöjensä ohessa työskenteli saksalaisen Hannover-hallitsijasuvun Lontoon-lähetystössä. Klingemann ehdotti profeetta Eliaa. Yhteistyö tyssäsi kuitenkin juuri tuohon diplomaattiuraan, sillä Klingemannilla ei ollut joko aikaa tai todellista kiinnostusta libreton tekoon. Niinpä Mendelssohn kääntyi lapsuudenystävänsä Julius Schubringin puoleen, joka toimi pappina Dessaussa, ja oli säveltäjää itseään pätevämpi teologisissa asioissa. Yhteistyö alkoi vilkkaana kirjeenvaihtona, mutta hiipui heti kohta, kun herrojen näkemykset libreton sisällöstä poikkesivat toisistaan oleellisesti: Schubring olisi halunnut mukaan Uuden Testamentin näkökulman, säveltäjä taas ei. Elias-oratorio katosi Mendelssohnin työpöydältä.

Kunnes joulukuussa 1845 säveltäjä otti taas yhteyttä Schubringiin: Birminghamin musiikkijuhlat pyysi uutta oratoriota elokuuksi 1846. Tilaus olisi tuottoisa, mutta aikaa vähän; jopa niin vähän, että oli epävarmaa, selviäisikö edes niin nopea ja teknisesti suvereeni säveltäjä kuin Mendelssohn niin suuren teoksen kirjoittamisesta siinä ajassa. Hän päätti kuitenkin yrittää, ja köydenveto Schubringin kanssa Vanhan ja Uuden Testamentin Elian välillä alkoi uudelleen. Mendelssohn sävelsi kuumeisesti ja pyysi vähän väliä neuvoja ja apua, mutta lopulta yhteistyö törmäsi seinään: Schubringin luterilaisuus korostui härkäpäisessä Uuden Testamentin mukaisen Elia-kertomuksen vaatimuksessa. Kenties yhtä periksiantamaton pitäytyminen Vanhan Testamentin julmassa tarinassa olivat ne tiikerin raidat, jotka Mendelssohnista lopulta paljastuivat?
Taistelu aikaa vastaan oli tuima. Saksankielisestä libretosta, jonka Mendelssohn siis itse viimeisteli, piti säveltää myös englanninkielinen versio Birminghamin juhlien kuoroa varten (tässä konsertissa teos esitetään saksaksi). Yli kaksituntinen teos valmistui lopulta 11. elokuuta 1846, minkä jälkeen alkoi kuumeinen harjoittelu, ja Mendelssohn johti kantaesityksen kahdelle tuhannelle kuulijalle kaksi viikkoa myöhemmin. Elias oli satumainen ja välitön menestys, ja teos kuultiin lukuisia kertoja seuraavan konserttikauden aikana sekä Britanniassa että Saksassa. Ylistäjien joukkoon liittyi kohta kuningatar Viktoria, joka kehui Mendelssohnia ”Musiikin Eliaksi”, joka palauttaa kansan oikean musiikin pariin ja paljastaa väärien pappien valheellisuuden.

Maallistuneina nykyaikoina Vanhan Testamentin tai profeetta Elian tarinan tunteminen ei ole itsestäänselvyys, minkä vuoksi pieni pala Raamatun tarinaa lienee paikallaan: Israelia piinaa kaksi vitsausta, sitkeä kuivuus sekä Baal-jumalan palvonta. Elia voittaa Baalin profeetat saamalla rukouksillaan oman Jumalansa murskaamaan Baalin, ja tapattaa koko profeettalauman kuin jonkinlainen esihistoriallinen ISIS konsanaan. Elian vakuuttavuus saa kansan hylkäämään Baalin, ja Jumala armahtaa Israelia lähettämällä vapauttavan sateen. Tämän luonnonihmeen purkautuminen ensimmäisen osan lopussa on yksi oratorion vaikuttavimmista kohtauksista.

Elias jakautuu kahteen osaan. Mendelssohn onnistui lujan ja dramaturgialtaan yhtenäisen teoksen luomisessa siitä huolimatta, ettei oratoriossa ole varsinaista kokoavaa juonta. Lyhyt prologi So wahr der Herr johdattaa musiikin kohti kiihkeäsävyistä alkusoittoa. Tapahtumat etenevät ilman kertojaa kansanjoukon, Elian, profeetta Obadjan, Israelin kuningas Ahabin ja enkeleiden vuorotteluna. Solistien ja kuoron välille syntyy tällä tavalla tasapaino, jota aktiivisesti osallistuva orkesteri kannattelee.
Jälkimmäisessä osassa Baalia kannattanut kuningatar Iisebel kiihottaa kansaa Eliaa vastaan, tämä kun on noussut vaikutusvaltaisemmaksi kuin maalliset kuninkaat: samalla tavoin kuin tuhosi Baalin profeetat, olisi Eliankin kuoltava. Lynkkausmieliala pääsee vallalle. Elia ei kuitenkaan ole peloissaan, sillä Jumalaan turvaava on suojassa, ja lopulta tulivaunut saapuvatkin noutamaan Elian taivaaseen.

Paulus-oratorion menestyksen olisi luullut tekevän myös Eliaksen kirjoittamisen helpoksi, mutta Mendelssohn ei tyytynyt menestysreseptin seuraamiseen, vaan näki tavattoman paljon vaivaa hioessaan teosta. Elian hahmon karakterisointi on häikäisevän teräväpiirteistä, samoin kuin esimerkiksi kuolevaa poikaansa surevan lesken valitus muuttuu Elian lohdutuksesta toiveikkuudeksi pienin, tarkoin siveltimen vedoin.

Elias muuttui kohta Mendelssohnin omaksi joutsenlauluksi. Fanny-sisar kuoli sisäiseen verenvuotoon keväällä 1847 – molemmat vanhemmat ja Moses-isoisä olivat kuolleet samalla tavalla – ja sisaren kuolemasta masentunut ja ylirasittunut säveltäjä sai saman vuoden marraskuussa useita aivoinfarkteja, jotka veivät hänet – niin minne? Ehkäpä sinne missä on kollegani Jouni Kaipainen, jonka oli määrä kirjoittaa tämä esittely, mutta elämä päätti toisin.

(Julkaistu Radion sinfoniaorkesterin konserttiohjelmassa 5.3.2016)

Katso Elias-oratorion esitys Yle Areenassa

Kuuntele Elias-oratorio Qobuzissa:

tai hae käyttämästäsi suoratoistopalvelusta – mutta älä Spotifysta, sillä se on laillistettua rosvousta!