Suuri, suurempi - jättiläiskäärme

On todellinen latteus sanoa, että jonkun suuren säveltäjän sävelkieli on todella omintakeista ja tunnistettavaa, sillä säveltäjä ei ylipäätään voi olla “suuri”, ellei hän luo täysin omaperäistä ja sen myötä tunnistettavaa musiikkia. Mutta omaperäisyys voi ilmetä monin tavoin: se ei välttämättä tarkoita aina originellia melodiikkaa tai harmoniaa, vaan voi ilmetä myös laajemmissa rakenteissa. Eihän esimerkiksi Jean Sibelius luonut täysin uudenlaista tai ainutlaatuista sointia, mutta oli teemojensa “takomisessa” ja sinfonisten kokonaismuotojen rakentamisessa täysin omalla alueellaan. Ei Beethovenkaan uudistanut orkesterisointia, vaan toteutti opettajansa J.G. Albrechtsbergerin soitinnustapaa. Kuuron säveltäjän nerokkuus tulee esiin aivan muissa asioissa.

On silti säveltäjiä, joista voi sanoa, että heidän musiikkinsa tunnistaa jo parista tahdista - ajatellaanpa vaikka Dmitri Shostakovitshia! Hänen ei tarvitse tehdä kuin yksi mutka melodiaansa, ja kuulija tietää heti, kenen musiikista on kyse. Toinen tällainen yltiötunnistettava säveltäjä on Anton Bruckner.

Mikä sitten tekee Brucknerista (1824-96) niin yksilöllisen, tai “suuren”? Tämä itävaltalainen säveltäjä oli henkilönä kiinnostava: hyvin harras, ehkä jopa naiivi uskovainen. Suurenmoinen urkuri, “ikuinen opiskelija”, joka jatkoi musiikkiopintojaan pitkälle keski-ikäiseksi. Käytökseltään kömpelö, ylhäisten edessä nöyristelevä, fiinien wieniläisten silmissä maalaistollukka, josta kuitenkin tuli lopulta itsensä keisarin suosikki. Poikamies, jolla oli vanhetessaan voimistuva Lolita-kompleksi. Kuolemasta ja vainajista epätavallisen kiinnostunut neurootikko. Suuri oluen ystävä, joka saattoi silkkaa hajamielisyyttään ottaa vastaan sävellysoppilaansa ilkosen alastomana. Kerrassaan erikoinen veikko siis! Mutta mitäpä me hänestä oikeasti tiedämme, ja voi olla, että jos Bruckner nyt lukisi näitä kuvailuja, häneltä pääsisi epäuskoinen nauru: minäkö muka tuollainen?!

Anton Bruckner n. 44-vuotiaana vuonna 1868 (Kuva: Linzin kaupunginmuseo)

Säveltäjänä Brucknerista tekee erikoisen se, että ns. suurista säveltäjistä häneltä esitetään ehkä kaikkein pienintä määrää eri teoksia. Perusrepertuaarissa on Brucknerilta puolenkymmentä sinfoniaa sekä yksi messu. Tämä johtunee siitä, ettei hän kypsässä vaiheessaan juuri muuta säveltänytkään kuin sinfonioita, ja ne taas ovat olemukseltaan niin äärimmäisiä, ettei enempää juuri pystyisikään ottaa vastaan. Bruckner oli säveltäjänä myöhäiskypsä, hänen oma tyylinsä kehittyi huippuunsa vasta keski-iässä. Sinfonikkona hän lienee lähin vastine sille, mitä Richard Wagner oli oopperasäveltäjänä. Niinpä hän ihailikin Wagneria yli kaiken ja meni monen aikalaisen mielestä liiankin lähelle tämän tyyliä. Brucknerin musiikin pitkälinjaisuudessa on toki sukulaisuutta Wagneriin, mutta heidän sävelkieliään on kuitenkin jokseenkin mahdotonta sekoittaa toisiinsa. Wagnerin ihailu asemoi Brucknerin automaattisesti Wienin vaikutusvaltaisimman kriitikon Eduard Hanslickin vihollisleiriin. Hanslickille Wagner oli iljetys, ja Johannes Brahms edusti puhdasta musiikkia. Hanslick tekikin parhaansa estääkseen Brucknerin menestyksen. Tämä onnistui siihen saakka, kunnes Brucknerin 7. sinfonia sai kantaesityksensä joulukuussa 1884. Konserttiin saapunut Itävallan keisari Franz Josef I osoitti suosiota seisaaltaan, ja sellaisen vaikutusvallan edessä jopa Hanslick oli aseeton.

Bruckner itse ei voinut ymmärtää moista vastakkainasettelua; hän halusi vain säveltää omaa musiikkiaan. Miten se voisi vahingoittaa ketään? Mutta wieniläinen musiikkielämä otti kantaa Brahmsin ja Brucknerin puolesta ja vastaan niin että nyrkit heiluivat. Kaupungissa 1890-91 opiskellut 25-vuotias Jean Sibelius oli viimeisen päälle Brucknerin miehiä, ja arveli eräässä kirjeessään Suomeen tämän olevan suurin elossa oleva säveltäjä. Kertoman mukaan joku Brahmsin kannattaja löikin häneltä kapakkatappelussa “älynystyrän sisään”, ja Jannesta valui verta kuin Vietnamin sodassa. Eipä ihme, että Brucknerin ja Brahmsin patsaat on sijoitettu Wienissä eri puistoihin!

Kaksi säveltäjää Wienin Stadtparkissa (Kuva: Maria Puusaari)

Entäpä sitten ne sinfoniat, mikä niissä on niin omintakeista? Ensinnäkin ne todella ovat suuria. “Virallisia” sinfonioita valmistui kahdeksan, yhdeksäs jäi keskeneräiseksi (lisäksi on kaksi numeroimatonta varhaista sinfoniaa). Näistä lyhin, numero 1, on alle 50-minuuttinen. Sinfonioista viisi kestää yli tunnin - jopa se keskeneräiseksi jäänyt yhdeksikkö. Mittavin on tavallisesti noin 80-minuuttinen 8. sinfonia. Se oli viimeinen, jonka Bruckner sai itse kuulla, ja hän ehtikin tehdä siitä useampia versioita. Säveltäjän 5. sinfonia tosin kantaesitettiin sitä myöhemmin (vuonna 1894), mutta Bruckner ei voinut sairauden takia tulla kuulemaan sitä.

Toinen omaleimainen piirre Brucknerin sinfonioissa on niiden rakenne. Ne ovat hahmoltaan “neliskanttisia”; säveltäjä toistaa ja kasvattaa motiivejaan hyvin säännönmukaisella tavalla. Lähes pakonomaisesti hän käyttää rytmikuviota, jossa nelijakoisen tahdin kahdelle jälkimmäiselle iskulle tulee trioli (kolme iskua jaettuna kahden iskun kestolle) - jopa siinä määrin, että tuota kuviota nimitetään Bruckner-rytmiksi. Perinteisen sonaattimuodon (johdanto-pääteema-sivuteema-kehittely-kertaus-kooda) hän rikkoo ripottelemalla sinfonioidensa osiin useampia teemoja, joita kasvattaa kliimakseihin, ennen siirtymistä seuraavaan teemaan.

Kolmas ominaisuus, josta Brucknerin tunnistaa helposti on hänen taipumuksensa rakentaa hiljaisuudesta nousevia sävelaiheita, jotka kasvavat suuriksi kimpuiksi ja räjähtävät valtaviksi vaskifanfaareiksi. Tästä syystä hänen sinfoniansa vaativat poikkeuksetta laajennettua käyrätorvisektiota, jota vielä vahvistetaan wagnertuubien läpitunkevalla soinnilla. Useimmat Brucknerin sinfoniat ovatkin etenkin käyrätorven ja trumpetin soittajille suorastaan rankkaan urheilusuoritukseen verrattavia ponnistuksia. Ja kovilla ovat myös jousisoittajat!

Sinfonia nro 8 c-mollissa on 4. sinfonian (“Romanttinen”) ohella Brucknerin laajin. Sen ensimmäinen versio valmistui vuonna 1887. Säveltäjä lähetti partituurin kapellimestari Hermann Leville, joka kuitenkin palautti sen, koska katsoi ettei sitä sellaisenaan voinut (tai kannattanut) esittää. Brucknerin tiedetään olleen tästä ärtynyt, mutta hän uudisti teosta heti 1888, ja jälleen vuonna 1890, jolloin sinfonian oli lopulta määrä saada kantaesityksensä Münchenissä nuoren Felix von Weingartnerin johdolla. Se ei kuitenkaan toteutunut, ja lopulta kantaesitys kuultiin Wienissä joulun 1892 alla. Wienin filharmonikkoja johti tuossa konsertissa Hans Richter.

Versiointi ei päättynyt Brucknerin kuolemaan vuonna 1896. Musiikkitieteilijä Robert Haas muokkasi vuonna 1939 version, jossa yhdisteli alkuperäistä ja vuoden 1890 versiota niin vapaalla kädellä, että myöhemmät tutkijat ovat arvostelleet hänen säveltäneen mukaan liikaa omiaan. Natseihin kuulunut Haas menettikin 2. maailmansodan jälkeen asemansa Bruckner-editioiden tekijänä, ja Leopold Nowak valmisti 1955 vielä yhden version, joka oli jonkin aikaa suosituin. Robert Haasin editio on kuitenkin saanut uutta kannatusta, ja sitä esitetään nykyään useimmin. Mitä tulee siihen, että Haas olisi säveltänyt mukaan omiaan, muistakaamme, että jo kauan aikaa romaanit ovat kulkeneet kustannustoimittajien kautta. Kirjallisuudessa tällainen kuuluu asiaan, mutta musiikissa ajatusta vieroksutaan - mielestäni suotta.

Sinfonian avausosa Allegro moderato on teoksen kokonaiskestoon nähden yllättävän lyhyt. Siinä on kolme itsenäistä teemaa ja aito-bruckneriaanista voimaa, joka hiipuu lopuksi. Vaikka kyse on periaatteessa absoluuttisesta musiikista, Bruckner itse kuvaili ensimmäistä osaa kuolemaa vastaan käytäväksi taisteluksi, joka lopulta (tietysti) hävitään. Toinen osa on scherzo (Allegro moderato), ja sen aloittava Deutscher Michel -teema lienee sinfonian mieleenpainuvin yksittäinen motiivi. Tuo “saksalainen Mikael” on eräänlainen kansan vertauskuva, samaan tapaan kuin vaikkapa vallankumoustaistelua rinta paljaana johtava Marianne-neito on ranskalaisuuden symboli.

Kolmas osa on lähes puolituntinen, hidas jakso. Sen esitysohje on Feierlich langsam, doch nicht schleppend, eli juhlallisen hitaasti muttei sentään raskaasti. Niinpä sen sävellaji nousee Des-duuriin ja yksi sen teemoista mukailee Franz Schubertin Wanderer-fantasiaa. Juhlallisuus korostuu osan lopussa. Sinfonian finaali alkaa iskuilla, joiden sävy on kuin haaste kaksintaisteluun. Temaattisesti se on yhteenveto kolmen edellisen osan teemoista, ja niiden käsittely vaihtelee koraalista marssiin. Säveltäjälle tyypilliseen tapaan sinfonia päättyy fanfaariin, joka kohottautuu kohti taivaita ja Brucknerin rakasta Jumalaa.

*
Johannes Brahms ei sentään ottanut osaa tappeluihin Brucknerin kannattajia vastaan. Hän kuitenkin totesi, että Brucknerin teokset ovat “sinfonisia jättiläiskäärmeitä”, joita säveltäjän kuoltua tuskin enää esitetään. Toisin kävi. 1900-luvun suuret kapellimestarit halusivat ottaa mittaa noista käärmeistä, ja niin Bruckner sai paikkansa musiikin Parnassos-vuorella. Tämä musiikki on ilman muuta “suurta” - jopa niin suurta, ettei sitä vastaan hyödytä taistella. Kannattaa siis vain nousta kyytiin ja antaa musiikin virran viedä. Palkinto odottaa lopussa varmasti.

(Julkaistu Radion sinfoniaorkesterin konserttiohjelmassa 10.5.2017; muokattu)

Katso ja kuuntele tästä Frankfurtin Radion orkesterin kapellimestari Paavo Järven johdolla esittämä Anton Brucknerin 8. sinfonia: (Leopold Nowakin editio vuoden 1890 version pohjalta)